Vajaatoiminta saatiin siis aika pian hallintaan ja sen jälkeen kilpirauhasarvoni ovat olleet tasapainossa tähän päivään saakka. Rautavarastojen kertyminen lähes nollasta kesti kuitenkin huomattavasti pidempään. Sain kokeilla useampaa eri rautavalmistetta, ennen kuin löytyi sellainen, mistä vatsani ei mennyt sekaisin tai tullut kipeäksi. Valmiste, mitä olin aiempina vuosina käyttänyt, ei jostain syystä enää sopinut. Puolen vuoden rautakuurin jälkeen varastorautaa mittaava ferrit-arvo oli noussut seitsemästä vähän yli kahteenkymmeneen, jolloin terveyskeskuslääkäri suositteli jo lisäraudan pois jättämistä. Aiempien kokemusteni valossa en kuitenkaan suostunut siihen, vaan jatkoin kuuria vielä kolme kuukautta eteenpäin puolet pienemmällä annoksella. Viimeksi ferrit mitattiin pari kuukautta sitten ja silloin se oli 34. Tuolloin oloni oli jo huomattavasti parempi, joten sen jälkeen en ole enää rautalisiä ottanut. Tällä hetkellä oloni ei ole enää aivan yhtä pirteä, mutta oletan syyn siihen löytyvän jostain muusta kuin raudan määrästä. Harras toiveeni on, että anemia ei yllätä enää neljättä kertaa. 

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että leikkausarpea ympäröivä iho on punoittanut. Vaikka leikkauksesta tulee kesällä kuluneeksi jo kaksi vuotta, jatkuu punoitus valitettavasti edelleen. Olen ajan saatossa ihmetellyt asiaa useampaan kertaan terveyskeskuksessa, missä olen saanut vastaukseksi, että joskus iholla vain kestää todella pitkään toipua leikkauksesta. Tämä vastaus ei lopulta enää tyydyttänyt minua, joten kävin talvella 2019 kysymässä asiaa yksityiseltä ihotautilääkäriltä. Häneltä sainkin kovin erilaisen vastauksen, sillä hän kysyi heti, onko haavaan laitettu jossain vaiheessa kortisonia. Vastasin kyllä ja selitin, kuinka leikkaava lääkäri oli kertonut leikkauksen yhteydessä laitettavan kortisonipistoksen varmistavan sen, ettei arpeen ala kasvaa liikakudosta. Koska minulla on ollut taipumus ns. keloideihin, niin suostuin lääkärin ehdotukseen mukisematta. Lopputulos on se, että itse arpi onkin niin siisti, kuin vain olla voi. Sen sijaan tuju annos kortisonia aiheutti sen, että arpea ympäröivä iho oheni kaikkiaan noin neljän senttimetrin leveydeltä niin paljon, että verisuonet paistavat nyt ihon läpi. Siitä siis johtuu ihon punoittaminen, johon ei ole luvassa merkittävää muutosta vuosienkaan saatossa. 

Kuullessani ihotautilääkärin selityksen punoitukselle, olin melko pöyristynyt. Samoin oli ihotautilääkäri itse. Hänen mielestään kortisonin pistäminen suoraan ihoon on aina riski, eikä hän suosittelisi ikinä pistoksen laittamista etenkään kaulan alueen ohueen ihoon. Kyseisen lääkärin mielestä voisin halutessani syyttää leikannutta lääkäri haitallisen hoidon antamisesta ja yrittää saada sairaanhoitopiiriltä maksusitoumuksen laserhoitoon, jossa pintaverisuonia hävitetään punoittavalta alueelta. Muuta hoitokeinoa ihon normaalin värin palauttamiseksi ei kuulemma ole, eikä laserhoidonkaan onnistuminen ole täysin taattua. Koska ihollani on tapana reagoida epänormaalisti erilaisiin tilanteisiin ja toimenpiteisiin, niin luulen, että tuo hoito voisi tuoda mukanaan vain uudenlaisia ongelmia. Tässä kohtaa tyydyn siis kohtalooni ja tulen peittelemään arven seutua meikkivoiteilla jatkossakin. Onneksi en ole valtavan ulkonäkökeskeinen ihminen, niin tämä kosmeettinen haitta ei vähennä elämänlaatuani liian merkittävästi. Toiveeni kuitenkin on, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä samasta vaivasta, josta johtuen aion vielä ottaa yhteyttä minut leikanneeseen lääkäriin ja kertoa, mihin hänen suosittelemansa toimenpide johti. Katkeruutta en sinänsä tuota lääkäriä kohtaan tunne, sillä kuten ihotautilääkärikin sanoi, niin hyväähän hän tekemällään toimenpiteellä tarkoitti. Mikäli kortisoni olisi jätetty laittamatta, voisi iho olla nyt vaalea, mutta arpi puolestaan kammottava. Ehkä tämä nykyinen tila on kuitenkin näistä vaihtoehdoista parempi. 

Vuoristorata tulee edelleen mieleeni, kun mietin tätä sairautta. Kokonainen vuosi on jälleen mennyt, että elämäni on palautunut normaaliksi. Tuohon vuoteen on mahtunut niin liika- kuin vajaatoimintaa ja kaikkea siltä väliltä. Olotilani on vaihdellut paljon, mutta päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt valtava väsymys ja synkkyys, joka leimasi koko syksyä. Toivon, että tuohon olotilaan ei ole enää paluuta.

Leikkauksesta on kulunut nyt yli puoli vuotta. Saman verran on kestänyt löytää sopiva Thyroxin-annostus. Onko kyseinen annos sopiva myös jatkossa, on toki vielä arvoitus. Mikäli olotilani pysyy kuitenkin näin hyvänä, ei kontrolliverikokeille ole tarvetta kuin vasta kesällä. Tällä hetkellä lähes ainoana vaivanani on jalkasärky, joka liittyy seuraani edelleen hieman turhan usein. Onneksi pientä helpotusta on kuitenkin tapahtunut vaivan suhteen. Kosmeettisena haittana leikkausalue hohtaa vieläkin punaisena, mikä on vaatinut jonkin verran sopeutumista. Sopeutumistahan tällainen sairastaminen ylipäänsä vaatii, mutta niin tekee moni muukin asia elämässä. Joka tapauksessa elämä on nyt parempaa kuin aikoihin.       

Leikkausarpi on muuttunut kuukausien kuluessa vaaleaksi ja sijaitsee niin siististi samassa linjassa kaulassa olevan uurteen kanssa, että mikäli sitä ympäröivä iho ei punoittaisi, niin arpi olisi hyvin huomaamaton. Jostain lääkärillekin tuntemattomasta syystä arpea ympäröivä iho loistaa kuitenkin edelleen kuin majakka pimeässä. Meikkivoiteella punoituksen saa peitettyä aika hyvin, mutta mieluiten kuljen silti edelleen huivi kaulassa tai leikkausalueen peittävä paita päällä. Myös jalkasärky jatkaa vaivaamistaan ja koska se pahenee lähes sietämättömäksi kovasta rasituksesta, niin olen joutunut tyytymään hyvin vähäiseen ja kevyeen liikuntaan. Myös tämä ottaa mielen päälle aika pahasti. Kummallista asiassa on se, että leposärky vaivaa nykyään lähinnä vain oikeaa jalkaa, jossa on lihassäryn lisäksi tuntunut toistuvasti kipua myös isovarpaassa (ilman, että olen satuttanut sitä mitenkään). Välillä en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko näiden toisinaan koomistenkin oireiden edessä. Olen kuitenkin yrittänyt pysyä positiivisena ja pitänyt mielessä ranskalaisen sananlaskun "Kun on toivoa, jaksaa elää elämäänsä vastoinkäymisistä huolimatta." Eiköhän se siis vielä tästä.

Rauhaisaa joulua juuri sinulle ja parempaa uutta vuotta meille kaikille!

Jo mainittujen oireiden lisäksi olen kärsinyt pitkään jalkasäryistä, jotka ovat pahimmillaan ympärivuorokautisia. Niiden vuoksi hakeuduin terveyskeskukseen ja laboratoriokokeisiin syyskuun alussa, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäiset leikkauksen jälkeiset labrat piti olla vasta kuun lopulla. Terveyskeskuslääkäri oli sitä mieltä, että jalkasärky johtuu vajaatoimminnasta ja loppuu, kun arvot tasaantuvat. Hormonin annostusta siis lisättiin ja nyt odotellaan, milloin vaikutukset alkavat kunnolla näkyä. Toivottavaa on, että annoksen suurentaminen ei ollut liiallista ja johda ajan kuluessa liikatoiminnalle. Positiivista tilanteessani on tällä hetkellä se, että ainakaan vielä arpikudosta ei ole kasvanut liikaa. Koputan puuta, jottei niin tapahtuisi jatkossakaan.

Leikkauspäivänä saavuin sairaalaan aamuseitsemältä. Ilmoittautumistiskiltä minut ohjattiin vaihtamaan vaatteet, jonka jälkeen kävin pikaisesti hoitajan sekä leikkaavan lääkärin puheilla. En osannut kysyä heiltä enää mitään. Ainoa toiveeni oli, että kaikki olisi nopeasti ohi ja sujuisi ilman ongelmia. Odottamaan en onneksi joutunutkaan, sillä jo puoli kahdeksalta minut saateltiin leikkaussaliin ja noin varttia myöhemmin olin unessa.

Heräämössä oloni oli sekava, mutta huojentunut. Leikkauksen suorittanut lääkäri kävi jälleen juttusillani ja kertoi kaiken sujuneen niin kuin pitikin. Myöhemmin hoitaja kärräsi minut osastolle, jossa vietin seuraavan vuorokauden. Siellä kävi ilmi, että tokkurainen oloni ei aivan hevillä helpottaisi. Nukuin pitkin päivää ja aina ylös noustessani tai yrittäessäni syödä jotain, aloin voimaan todella pahoin. Oksennuspussi ja tippapullo olivat siis ystäviäni aamuyöhön saakka. Aamulla herätessäni oloni oli kuitenkin jo hyvä. Kaulan seutu oli toki arka ja kipulääkkeelle oli käyttöä, mutta mikä parasta: ääneni kulki normaalisti, kalsiumarvot eivät olleet laskeneet, leikkaushaava näytti siistiltä eikä jälkivuotoja ilmennyt. Pääsin siis lähtemään kotiin, kunhan olin vielä kerran käynyt lääkärin juttusilla ja kuullut kaiken näyttävän hyvältä. 

Kotona nopea toipuminen jatkui. Haavan seutu oli vain vähän turvoksissa muutaman seuraavan päivän ajan ja leikkausaluetta kiertävä hento mustelma hävisi näkyvistä vähitellen. Oma osansa kaulan alueen nopeaan paranemiseen oli varmasti sillä, että haavaan ruiskutettiin kortisonia sen tikkaamisen yhteydessä. Näin tehtiin siksi, että minulla on ikävä taipumus keloideihin eli siihen, että arpi ei parane normaalisti, vaan jää punaiseksi ja alkaa kasvaa ylimääräistä arpikudosta. Tämän välttämiseksi sain siis pistoksen ja kävin myös toimintaterapeutin juttusilla saaden häneltä käyttööni niin silikonilevyä ja -geeliä kuin ohjeet siitä, kuinka rasvata, venytellä, hieroa ja suojata haavaa seuraavien kuukausien ajan. Silikonilevy arven päällä estää kuulemma keloidin kasvamista ja auttaa arpea vaalenemaan. Levyä tulisi pitää paikoillaan aina muulloin kuin peseytymisen tai rasvaamisen yhteydessä. Vaihtoehtoisesti arpeen voi toisinaan sivellä myös silikonigeeliä, jolloin levyä ei tarvitse laittaa. Levy- ja geelihoitoa jatketaan toimintaterapeutin mukaan yleensä muutamista kuukausista kahteen vuoteen tai pidempäänkin: niin pitkään, että arpi on muuttunut vaaleaksi ja huomaamattomaksi. Koska omalla kohdallani hoito on aloitettu niin pian kuin mahdollista, on ennuste arven paranemiseksi hyvä. Toivonkin, että hoidosta on todella hyötyä, eikä arpi alkaisi kasvamaan liikakudosta laisinkaan.

Leikkauksen jälkeisten viikkojen aikana oloni on ollut pääosin hyvä. Vaikka unen saamisen ja siinä pysymisen kanssa on ollut taas pienoisia ongelmia, ei muita isompia vaivoja ole kuitenkaan ilmennyt. Aloitin hormonikorvaushoidon heti leikkausta seuranneena aamuna, mutta oletan, että olen tällä hetkellä hieman vajaatoiminnan puolella. Tähän on viitannut mm. pienoinen paleleminen sekä se, ettei vatsa tahdo oikein toimia. Mitään radikaalia muutosta lääkitykseen ei ole kuitenkaan tulossa, sillä seuraavat verikokeet on laitettu otettavaksi kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen. Tällöin endokrinologi on nähtävimmin viimeisen kerran yhteydessä minuun liikatoimintaan liittyen. Mikäli kaikki on silloin ok, niin siirryn vajaatoimintapotilaaksi tavallisen terveydenhuollon piiriin. Nyt siis odotellaan ja kuulostellaan, miten käy olotilan ja kuinka arpi alkaa paranemaan.   

Parantuneeseen olooni oli oma osansa varmasti myös sillä, että kilpirauhasarvoni tasoittuivat loman aikana. Heti kotiin paluun jälkeen mitatut arvot osoittivat, että olin edelleen vajaatoiminnalla, mutta enää vain hieman. Nämä arvot näyttivät leikkausta ajatellen hyviltä, sillä pelkoa liikatoiminnan puolelle lipsahtamisesta ei pitäisi enää olla. Kutsu leikkaukseen saapui lomamatkamme aikana ja tällä hetkellä (heinäkuun puolivälissä) siihen on enää alle viikko aikaa. Verikokeiden ottamisen lisäksi leikkaukseen valmistautuminen on aloitettu käymällä sairaanhoitajan kanssa läpi leikkaukseen liittyvät käytännöt, käyttämäni lääkkeet jne. Terveydenhuollon puolelta saamani kohtelu on ollut edelleen asiallista sekä ammattitaitoista ja teoriassa on edelleen selvää, että leikkaus on kohdallani paras ja  käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto taudin selättämiseksi. Käytännössä asian ajatteleminen on alkanut kuitenkin ahdistaa minua sitä enemmän mitä lähemmäs leikkausaika on tullut. Nyt, kun oloni on jälleen parempi, en voi olla miettimättä jatkuisiko tämä parempi olotila pidempään ilman leikkaustakin. Tai parantuisinko kuitenkin tästä riesasta lopullisesti toisen lääkejakson jälkeen. Tuskin. En voi kuitenkaan mitään sille, että tällä hetkellä mielessäni pyörivät lähinnä leikkaukseen liittyvät riskit ja ajatus, että mitä jos kadunkin koko leikkaukseen menoa sen suorittamisen jälkeen? Jos oloni meneekin vain entistä pahemmaksi, eikä tasapainoa hormonin suhteen löydykään? Tai jos leikkauksessa menee jokin todella pieleen ja menetänkin ääneni lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa? Näiltä mietteiltä on vaikea saada rauhaa. Onneksi tässä tilanteessa lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, että toisaalta kaikki voi mennä myös hyvin, jopa täydellisesti: oloni voi muuttua vielä paljon paremmaksi ja tasapaino kilpirauhashormonin suhteen voi löytyä nopeastikin. Jännittävää, että kun seuraavan kerran kirjoitan tänne, niin leikkaus on jo suoritettu ja voin kertoa, toteutuivatko pahimmat pelkoni sen suhteen vai menikö kaikki sittenkin niin kuin pitikin.

Sairasloman alkaessa ajattelin, että nyt unitilanne varmasti paranee vauhdilla. Valitettavasti sain kuitenkin edelleen odotella unta useamman päivän ajan - niin pitkään, että unilääkeannos oli tuplattu ja rinnalle otettu toinen, unen laatuun vaikuttava valmiste. Sen jälkeen sain vihdoin nukutuksi pidempiä jaksoja yhteen putkeen useamman yön peräkkäin. Ja mikä parasta, nukahdin parissakymmenessä minuutissa. Viikon sairasloman jälkeen palasin töihin hieman virkeämpänä, mutta tietäen, ettei unitilanne ollut pysyvästi parantunut, eikä viikkokausien aikana kertyneitä univelkoja nukuttaisi hetkessä pois. Nyt, kun toukokuu alkaa olla lopuillaan, olen edelleen hyvin väsynyt, eikä nukkuminen ole vieläkään ongelmatonta. Olen kuitenkin jättänyt unilääkkeet vähitellen pois ja elän toivossa, että uni alkaisi tulla pysyvästi paremmin jo reilun viikon kuluttua, jolloin työt loppuvat ja kiireetön kesäloma alkaa.

Vaikka viime ajat ja etenkin tämä kuukausi on olleet enemmän kuin raskaat, niin kaikesta tästä väsymyksestä ja unettomuudesta on kuitenkin ollut tavallaan myös jotain hyötyä.Pahimpina aikoina nimittäin ajattelin, että saisivat leikata vaikka molemmat jalkani pois, jos vain saisin nukkua. Päätökseni kilpirauhasen täydellisestä poistamisesta on siis vahvistunut tänä aikana paljon. Enää en epäröi, kumpi on parempi hoitovaihtoehto, radiojodi vai leikkaus. Edelleen silti pelkään leikkausta. Pelkoihin sain onneksi helpotusta käydessäni korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla tapaamassa leikkauksesta vastaavaa lääkäriä.

Lääkäri oli erittäin miellyttävä ja vaikutti todella ammattitaitoiselta. Hän kertoi ensinnäkin sen, ettei ultralla otetuissa kuvissa näkynyt mitään häiritsevää. Ei kyhmyjä tai kasvaimia tai valtavaa suurentumaan rauhasessa. Lievää suurentumaa kyllä oli sekä kilpirauhasen liikatoiminnan tyypillisesti aiheuttamaa "kumimaisuutta", mutta ne eivät estäisi leikkausta mitenkään. Hän kertoi myös, mitä kaikkea leikkauksessa tehdään ja miten riskit pystytään minimoimaan. Minua helpotti esim. tieto siitä, että äänihuulia ohjaaviin jänteisiin voidaan laittaa tunnistimet, jotka hälyttävät, jos leikkauksen aikana mennään niiden lähelle. Samoin huojensi tieto, että vain harvoin vaurioita tulee kumpaankin jänteeseen ja että mahdollisia vaurioita pystytään myös korjaamaan ja kuntouttamaan. Pysyvää äänenmenetystä on siis ilmeisesti turha pelätä. Aiemmin suurimpana leikkausriskinä pidetty kaulavaltimoihin liittyvä verenvuoto on lääkärin mukaan myös saatu minimoitua siten, että valtimot pystytään suojaamaan hyvin. Se oli minulle uusi tieto, että paikoilleen jäävät lisäkilpirauhaset voivat "ottaa nokkiinsa" leikkauksesta, jolloin kalsiumarvot voivat väliaikaisesti romahtaa. Onneksi sekin on kuitenkin korjattavissa oleva asia. Lääkäri vaikutti aidosti kiinnostuneelta tilanteestani ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen hyvissä käsissä. Enää piti siis käydä keskustelut siitä, milloin rauhanen leikataan ja miten leikkauksesta koituvaa vajaatoimintaa hoidetaan.

Mikäli emme olisi perheeni kanssa lähdössä kuukauden lomamatkalle ulkomaille kesäkuun alkupuolella, niin leikkaus olisi tehty jo ennen juhannusta. Koska matkan valmistelut on kuitenkin aloitettu jo kauan sitten ja suurin osa maksuista ym. jo maksettu, niin leikkaus sovittiin suoritettavaksi pian matkamme jälkeen. Tällä hetkellä siis odottelen kutsua leikkaukseen ja valmistaudun henkisesti siihen, että leikkauksen jälkeen syön loppuelämäni ajan kilpirauhashormonia purkista. Ennen lomamatkaa käyn myös jälleen verikokeissa ja juttelen endokrinologin kanssa arvoista ja tarvittaessa lääkeannoksen muutoksista. Samoin olen selvillä siitä, etteivät kilpirauhasarvot leikkauksen jälkeenkään palaudu välttämättä normaaleiksi kovinkaan pian, sillä oikean hormonimäärän löytäminen saattaa kestää tovin jos toisenkin. Olen kuitenkin positiivisella mielellä asian suhteen, sillä leikkaavan lääkärin mielestä vajaatoiminnan aisoihin saaminen on "lastenleikkiä" verrattuna pahasti kenkkuilevaan liikatoimintaan. Saa sitten nähdä, mikä totuus tulee aikanaan omalla kohdallani olemaan. Parasta toivoen, pahinta peläten. 

Ihmettelen, miksi lääkkeet eivät vielä kuukausi niiden aloittamisestakaan vaikuta tarpeeksi oireisiin. Edelleen minulla on jatkuvasti kuuma ja vatsani toimii moninkertaisesti. Uni on pätkittäistä ja jää usein muutamaan tuntiin. Jos toisinaan nukunkin joitain öitä paremmin, niin sitten tulee taas tällaisia jaksoja, kuin tällä viikolla eli että nukahdan hetkeksi sänkyyn mentyäni ja valvon sen jälkeen n. yhteen-kahteen saakka. Kun kello soi työaamuina kuuden jälkeen, niin olo on usein aika toivoton. Sydänoireet eli rytmihäiriöt sekä korkea leposykse ovat onneksi kuitenkin helpottaneet, mikä on mielestäni tärkeintä. Edelleen hengästyn helposti, eivätkä lihakset palaudu normaalisti rasituksen jälkeen, mutta pystyn kuitenkin jo tekemään jotain. Lääkärin tiputettua lääkeannosta vain vähän kahden viikon tehokuurin jälkeen, olin varma, että menisin pikaisesti alitoiminnan puolelle, kuten viimeksi kävi. Tällä hetkellä asiasta ei kuitenkaan näytä olevan pelkoa / toivoa.    

Huuhtikuun puolivälin paikkeilla kävin labrassa ja ekg:ssä sekä keskussairaalassa endokrinologin juttusilla. Sydänkäyrä näytti normaalilta ja kilpirauhasarvoista toinen oli parantunut sen verran, että lääkeannosta voitiin todella hieman pienentää. Toinen oli edelleen mittaamattoman alhaalla eli sen kohdalla tilanne ei vielä näyttänyt muuttuneen parempaan. Keskustelimme lääkärin kanssa eri  hoitovaihtoehdoista ja hän oli sitä mieltä, että leikkaus olisi kohdallani paras ratkaisu. Tällöin kilpirauhanen poistettaisiin kokonaan ja söisin loppuelämäni ajan kilpirauhashormonia purkista. Koska kilpirauhasta ei enää olisi, niin vasta-aineet eivät näin ollen voisi ruoskia sitä toimimaan liikaa. Radiojodihoitoa hän ei suositellut siksi, että siinä toimivaa kilpirauhasta jää vielä jäljelle, jolloin tapauksessani olisi melko todennäköistä, että se vähäinenkin toimiva osa kehittäisi hormonia liikaa. Tällöin hoito pitäisi uusia yhden tai useamman kerran tai lopulta leikata rauhanen kuitenkin kokonaan pois. Ymmärsin lääkärin perustelut leikkaukselle, mutta silti ajatus hieman kammoksuttaa. Etenkin, kun pahimmillaan leikkauksessa voi vahingoittua äänihuulia ohjaavat jänteet, jolloin ääni voi muuttua tai vaurioitua joko väliaikaisesti tai pysyvästi, mikä olisi mm. työni kannalta katastrofi. Päätöstä hoitomuodosta ei onneksi tarvitse tehdä heti, vaan kilpirauhanen ultrataan toukokuun alkupuolella ja viikkoa myöhemmin menen leikkauksesta vastaavan lääkärin juttusille kuulemaan lisää aiheesta. Hän osaa kertoa tarkemmin mm. riskeistä sekä leikkausaikataulusta. Toivon, että lääkäri saa minut vakuuttuneeksi siitä, että leikkaus ei ole niin pelottava vaihtoehto, miltä se minusta tällä hetkellä vaikuttaa.

Ensimmäisinä oireina ilmaantui tällä kertaa hengästyminen. Hengästyin normaalia nopeammin ja pahemmin. Etenkin rasittavan liikunnan alussa tuntui usein, etten saanut henkeä, vaikka kuinka sitä haukoin. Myöhemmin jo pienikin rasitus sai sykkeen nousemaan ja hengityksen vaikeutumaan. Samoihin aikoihin kun sain toistamiseen liikatoiminta-diagnoosin, nousi syke jo pelkästään vaatteita vaihtaessa välille 115-120. Oli tuskastuttavaa, kun jo pelkkä puhuminen sai pahimmillaan hengästymään.

Hengästymisen laitoin pitkään sen piikkiin, että sairastin talven aikana kaksi pitkittynyttä poskiontelontulehdusta, joihin liittyen hengitystiet olivat normaalia tukkoisemmat. Vähitellen havahduin kuitenkin siihen, että kärsin jälleen myös kuumuudesta ja hikoilin etenkin öisin. Tämän havainnon tehtyäni käänsin ensimmäisen kerran ajatukseni kunnolla liikatoiminnan suuntaan. Epäilyjäni vahvisti se, että myös janon ja nälän tunteet olivat olleet normaalia enemmän läsnä edellisinä viikkoina ja wc-käynnitkin lisääntyneet salakavalasti. Päätin seurailla vielä tilannetta joitain viikkoja, joiden aikana oireet pahenivat ja lisääntyivät. Joukkoon liittyi mm. käsien tärinä sekä univaikeudet, jotka eivät kuitenkaan päässeet yhtä pahoiksi kuin reilu kolme vuotta sitten. 

Oireiden pahennettua varasin ajan työterveyslääkärille. Sain häneltä lähetteen verikokeisiin sen jälkeen, kun olimme keskustelleet asiasta. Minun piti kuulla kokeiden tuloksista häneltä parin päivää niiden ottamisen jälkeen, mutta laboratoriosta lähdöstäni ehti kulua vain muutama tunti, kun hoitaja jo soitti tuloksista ja kertoi varaavansa minulle lääkäriajan heti seuraavaksi päiväksi. Liikatoiminta oli siis uusinut ja arvot olivat jälleen pahasti pielessä.

Seuraavana päivänä menin kuuliaisesti työterveyslääkärin puheille, vaikka tiesinkin, ettei hän voisi tehdä oikein muuta kuin laittaa kiireellisen lähetteen keskussairaalaan. Näin hän tekikin ja kirjoitti lisäksi reseptin beetasalpaajiin, jotta saisin käsien tärinän sekä sydämen sykkeen asettumaan. Keskussairaalasta soitti endokrinologi seuraavana arkipäivänä ja hänen kanssaan sovimme, että aloitan Tyrazol-lääkityksen jälleen täydellä teholla ja päätämme sairauden hoitamisesta sen jälkeen, kun kilpirauhasen toiminta on normalisoitunut.

Tällä hetkellä olen syönyt lääkkeitä puolentoista viikon ajan ja olen menossa vajaan kahden viikon kuluttua verikokeisiin ja sydänkäyrään sekä pari päivää kokeiden jälkeen endokrinologin juttusille. Oireet ovat helpottaneet vähän, mutta eivät tarpeeksi. Edelleen sydän hakkaa normaalia tiuhempaan, unen laatu ja määrä kärsivät ja kuumuus, nälkä, jano sekä väsymys vaivaavat. Lisäksi näyttää siltä, että lääkkeet ja/tai rautatabletit aiheuttavat pahoinvoinita, joka vaivaa toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Pahimmillaan olen oksentanut tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Rautaa syön siksi, koska jo otetuista verikokeista selvisi, että tälläkin kertaa liikatoiminta on johtanut myös anemiaan. Ei siis ihme tästäkään syystä, että väsyttää.

Juuri nyt en jaksa jossitella sitä, miten tauti tällä kertaa hoidetaan. Toivon vain, että oloni muuttuisi jälleen normaalimmaksi. Viimeksi hoitava lääkärini sanoi, että taudin uusiessa se pitää hoitaa jollain muulla tavalla kuin lääkkeillä. Nyt on kuulemma selvää, että lääkkeet eivät pysty parantamaan tautia, eikä lääkehoitoa voi jatkaa loppuelämää, vaikka se oireisiin tehoaisikin. Muista hoitomuodoista minua ei suoraan sanottua kiinnosta kumpikaan: ei radiojodihoito, eikä leikkaus. Jonkinlainen sopeutuminen tässä lienee kuitenkin edessä, sillä muita hoitokeinoja tähän sairauteen ei tällä hetkellä ole olemassa. Reilun parin viikon päästä asiaan saadaan lääkärikäynnin myötä jonkunlaista lisätietoa, joten odottakaamme sinne asti.