Liikatoiminta siis vaihtui vajaatoiminnaksi. Bonuksena sain jatkuvasti vuotavat silmät, joita myös särkee ja kaihertaa toisinaan. Oireiden vaihtuminen täysin päin vastaisiksi oli jotenkin koomista. Hikoilun tilalle tuli järkyttävä paleleminen: joinain päivinä istuin välituntisin opettajanhuoneessa pitkä untuvatakki päällä lämmittelemässä ja töistä kotiin tullessa saatoin hautautua peiton alle täysissä ulkovaatteissa. Tunnin päästä usein helpotti ja saatoin riisua päällimmäisen kerroksen. Töistä kotiin tullessa oli myös pakko saada nukkua. Ilman tunnin päiväunia ei mistään tuntunut tulevan mitään. Vakitusten päiväunien lisäksi nukuin öisin 10-12 tuntia, mutta silti aamulla väsytti. Ja päivällä. Ja illalla.

Kaiholla muistelin aikoja, jolloin saatoin syödä mitä vain, eikä paino noussut. Nyt en syönyt yhtään enempää kuin aiemmin terveenä ja silti paino nousi. Tämä sekä jatkuva väsymys alkoi masentaa. En ole koskaan ollut taipuvainen masennukseen, mutta nyt oli aamuja, jolloin en olisi viitsinyt nousta ylös. En jaksanut innostua mistään, eikä mikään oikein huvittanut. Lähes taukoamatta mielessä oli ajatus siitä, milloin pääsen seuraavaksi nukkumaan. Hoidin kyllä työn ja vapaa-ajan tehtävät, mutta ponnistelua se vaati. Etenkin lasten läsnäollessa - erityisesti oppilaiden ja valmennettavien - yritin kerätä voimani ja olla yhtä positiivinen ja energinen kuin ennenkin. Valitettavasti omat lapset ja mies saivat kohdata usein toisenlaisen minän, joka ei jaksa osallistua kunnolla mihinkään. Tiesin, että olisi pitänyt jaksaa enemmän, mutten jaksanut. Yritin myös ajatella, että on olemassa paljon pahempiakin sairauksia, mutta tieto siitä ei kohentanut mielialaani yhtään. Aloin ymmärtää niitä, jotka sairastuvat masennukseen.

Elämä kuitenkin jatkui, tuli kuun puoliväli ja jälleen oĺi aika mennä verikokeisiin. Minusta oli jo tullut aika hyvä tulkitsemaan kokeiden tuloksia. Hain ne terveyskeskuksesta heti niiden valmistuttua, lääkärin soittoaika oli puolestaan sovittu pari päivää myöhemmäksi. Jälleen kaikkiaan kahdestatoista arvosta kuusi oli pielessä. T4V oli edelleen liian alhaalla, TSH oli sentään noussut vähän, muttei osunut vieläkään lähellekään raja-arvoa. Veren laatua mittaavat arvot olivat nekin edelleen pielessä ja lisäksi ylimääräisenä tehdyt tarkemmat mittaukset osoittivat, että minulla on anemia. Lääkäri kertoi rautavarastojeni olevan todella olemattomat, sillä kiihtyneen aineenvaihdunnan vuoksi rauta ei ollut ehtinyt imeytyä kunnolla pitkään aikaan. Hän määräsi rautalääkityksen vähintään kolmeksi kuukaudeksi, "sinun kohdallasi luultavammin puoleksi vuodeksi eteenpäin". Myös alitoimintalääkkeen määrää nostettiin huomattavasti. Lääkäri toivotti tsemppiä väsymyksen kanssa, mutta ei antanut toivoa sen pikaisesta helpottumisesta. Kilpirauhasen alitoiminta yhdistettynä anemiaan on lääkärinkin mukaan tehokas voimien viejä, eikä näiden tilojen korjaantuminen tapahdu hetkessä. Osasin toki odottaa tämän kaltaisia tuloksia, mutta mielialani laski silti entisestään.