Nyt olemme nykyhetkessä. Paleleminen on helpottanut jonkun verran, silmien vuotaminen ei. Väsymys on edelleen läsnä joka päivä. Toisinaan mieli on jo iloisempi, yleisimmin silti edelleen maassa. Kotona olen huonoa seuraa, enkä oikein jaksa pitää yhteyttä ystäviinkään. Koitan olla rasittamatta läheisiäni väsymykselläni ja valituksellani - muistisääntönä yritän pitää sanontaa "Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin ole edes hiljaa". Lopulta saan ajatuksen kirjoittaa ahdistuksen ja kokemukset ylös. Siitä syntyy tämä blogi ja pian huomaan, että tämähän taitaa jopa hieman auttaa.

 

Lääkkeitä en ole koskaan syönyt mielelläni. En ole myöskään tarvinut lääkkeitä pidempijaksoisesti mihinkään muuhun kuin allergioiden hoitoon. Vitamiineja olen ottanut satunnaisesti, nyt nekin kuuluvat pakolliseen ohjelmaan. Kaiken väsymyksen ja ketutuksen keskellä vitsailen ystävieni kanssa siitä, että dosettini on yhtä täysi kuin monen kaksi kertaa vanhemman.

 

Onneksi muistini pelaa useimpia vanhuksia paremmin, sillä onhan tämä melkoista säätämistä: aamuisin nappaan yhden Thyroxinin (paitsi kahtena päivänä viikossa 1,5 ) sekä kaksi Tyrazolia. Lääkkeet pitää ottaa tyhjään vatsaan ja syödä saa aikaisintaan vartin kuluttua tästä. Silloin pitää ottaa pari d-vitamiinia, mutta maitoa ei saa nauttia neljään tuntiin Thyroxinin ottamisen jälkeen. Rautalääke pitää muistaa aikaisin iltapäivästä, mutta senkään puolin ja toisin ei saa juoda maitoa. Maitoa kuitenkin pitää juoda vähintään neljä lasillista päivässä, jotta kalsiumin saanti tulee taattua. Illalla siis on usein edessä kunnon "maitosulkeiset" kun koitan saada päivän annoksen hoidettua. Iltapalalla pitää muistaa myös iltalääkkeet eli toiset kaksi nappia Tyrazolia. Laskin pikaisesti, että olen syönyt kolmen ja puolen kuukauden aikana pelkästään Tyrazolia 480 kappaletta.

 

Koska lääkkeitä syödään "vain" puolitoista vuotta, niin koitan hoitaa asian kunnialla. Kuuliaisuudella yritän varmistaa omalta osaltani sen, että oireet eivät palaa, kun lääkitys kesällä 2015 lopetetaan. Toisinaan mieleen hiipii silti ajatus siitä, että kaikki tämä säätäminen voi olla turhaa. Että 45 prosenttia potilaista saa oireet takaisin lääkityksen loppumisen jälkeen. Tällä hetkellä päällimmäisenä on kuitenkin ajatus ja toive siitä, että saisin takaisin normaalin olotilani. En enää edes kunnolla muista, miltä se tuntuu. Miltä tuntuu, kun ei koko ajan joko väsytä tai käy ylikierroksilla. Tai kun ei jatkuvasti palele tai hikoiluta. Tai kun vatsa toimii normaalisti ja paino pysyy paikoillaan. Kaikista eniten toivon kuitenkin, että tämä pohjaton väsymys hellittäisi. Että haluaisin taas aamuisin nousta ylös iloiten uudesta päivästä. Että jaksaisin taas innostua asioista ja olla virkeä. Että normaalin arjen hoitaminen ei enää tuntuisi täydeltä työltä ja kaikki sen yli menevä toivottoman raskaalta.

 

Pientä toivoa paremmasta on, sillä viime viikolla otetut verikokeet osoittavat, että kilpirauhasarvot ovat vihdoin raja-arvojen sisällä - juuri ja juuri, mutta kuitenkin. Hemoglobiinikin on noussut, ja enää pielessä on vain kolme arvoa kahdestatoista. Nuo kolme arvoa määrittävät tarkemmin veren laatua ja ovat edelleen yhtä paljon pielessä kuin aiemminkin. Mies on käynyt juoksuharrastukseensa liittyen myös verikokeissa ja vertailemme tuloksia. Mm. rautavarastoja mittaava arvo on miehelläni yli 180, minulla 7. (Naisella tuo arvo pitäisi olla välillä 15-150.)

 

Lääkäri soittaa ja on tyytyväinen, että kilpirauhasarvot ovat vihdoin raja-arvoissa. Rautavarastojen hän ei olettanutkaan vielä oleellisesti kohentuneen, mutta toivoo niin käyvän tulevien kuukausien aikana. Lääkäri kehottaa minua lepäämään mahdollisuuksien mukaan ja toteaa, että voimme jatkaa samoilla lääkemäärillä. Mikäli oloni ei muutu radikaalisti, saan jopa pitää ensi kuun taukoa verikokeista. Toukokuulle hän laittaa taas laajemmat verikokeet ja soittoajan. Lopuksi lääkäri toivottaa aurinkoista kevättä. Niin, sieltä se kevät tulee tänäkin vuonna. Ei ehkä yhtä kirkkaana kuin aiemmin, mutta kuitenkin.