Virallisen diagnoosin sain tammikuun puolivälissä, jolloin tapasin keskussairaalassa sisätautilääkärin. Lääkäri oli mukava ja kokenut, ja kertoi asioista rauhallisesti ja perinpohjaisesti. Istuin lääkäriä vastapäätä tunnin ajan ja kuuntelin, kyselin & koitin painaa mieleeni. Ja siinä se oli: Basedowin tauti. Kaikki oireet sekä verikokeet vahvistivat diagnoosin.

Kuten sanotaan, tieto lisää tuskaa. Niin myös tässä tapauksessa. Vaikka syyn löytyminen oireisiini olikin helpottavaa, niin oli pelottavaa kuulla, mihin kaikkeen tauti tai siihen syötävät lääkkeet voisivat johtaa. Pahin kauhukuva oli (ja on) se, että tauti aiheuttaisi silmien pullistumisen päästä ja lääkkeet puolestaan tuhoaisivat valkosolut (= vastustuskyvyn), josta johtuen tila voisi koitua hengenvaaralliseksi. Lääkäri lohdutteli, että todella harva Basedowiin sairastuneista saa näitä oireita, mutta että riski on silti olemassa. Tarkalla seurannalla olisi tällä hetkellä suurin rooli, jotta mahdolliset oireet huomattaisiin ajoissa.

Verikokeiden tuloksistakin keskustelimme. Olin siis käynyt kaksissa kontrollikokeissa joulukuun alun jälkeen ja kummallakin kerralla vähintään puolet (6/12) mitatuista arvoista oli pielessä. Kilpirauhasarvojen lisäksi viiterajojen ulkopuolelle jäi useita sellaisia arvoja, jotka viittasivat mm. rautavarastojen vähäisyyteen. Tähän viittasi myös alhainen hemoglobiini (117). Asiaa päätettiin tutkia tarkemmin seuraavan kuun kontrollikokeissa. Myös luuston kuntoa oli tutkittu jo tehdyillä kokeilla ja selvisi, että sairaus oli haurastuttanut sitäkin. Kuukausia maksimaalisella teholla käyneellä aineenvaihdunnalla oli siis arvaamattoman paljon seurauksia. Sain ohjeen syödä tästä eteenpäin tupla-annoksen d-vitamiinia ja varmistaa kalsiumin saannin joko runsaalla maidon juonnilla tai tableteilla. Tammikuun alussa alkaneisiin silmäoireisiin ei valitettavasti ollut lääkettä: kärsin jatkuvasta silmien vuotamisesta, jonka olin alun perin laittanut kovien pakkasten piikkiin. Nyt selvisi, että tämäkin kuului Basedowin tautiin. Ajan myötä lääkkeet saattaisivat vähentää oireita hieman, mutta kokonaan tuskin pääsisin niistä eroon.

Jo ennen lääkärille menoa olin arvellut, että kilpirauhasarvoista T4V olisi voinut tippua turhankin alas ja osoittautui, että näin oli todella käynyt. Epäilykseni oli herättänyt se, että jatkuva kuumuuden tunne oli vaihtunut tammikuun alun jälkeen palelemiseen ja jatkuva valvominen puolestaan jatkuvaan väsymykseen. Lääke oli siis tehonnut hyvin, mutta hillitsi kilpirauhasen toimintaa jo liikaakin. Toinen arvoista, TSH, oli edelleen mittaamattoman pieni eli siihen lääkitys ei ollut vielä vaikuttanut mitenkään. Tilanteen korjaamiseksi lääkäri vähensi Tyrazolin annostusta hieman (nyt 4 tabl./pv) ja kirjoitti lisäksi reseptin Thyroxiniin, jota käytetään vajaatoiminnan korjaamiseen. Tuntui kummalliselta hakea apteekista yhtä aikaa lääkettä sekä liika- että vajaatoimintaan, mutta näiden kahden lääkkeen kombinaatiolla arvot pitäisi lääkärin mukaan saada pikkuhiljaa kohdilleen. Liikatoiminnan kuriin saaminen on kuulemma huomattavasti vajaatoimtaa monimutkaisempaa, mutta ei silti täysin mahdotonta.

Vaikka olin tutkinut kilpirauhasen liikatoimintaa koskevia artikkeleja yms. runsaasti, niin silti en ollut ymmärtänyt, että lääkehoitoa ei voisi jatkaa loputtomiin, kuten vajaatoiminnan kohdalla. Lääkäri selitti asian johtuvan siitä, että mikäli käyttäisin Tyrazolia vuosien ajan, kehittäisi lääkkeet vääjäämättä terveyttä uhkaavia sivuvaikutuksia. Omalla kohdallani lääkitystä jatketaan siis puolitoista vuotta ja tämän jälkeen katsotaan, kuinka käy. 55% sairastuneista pääsee kuulemma tuossa ajassa taudista kokonaan eroon, mutta 45% oireet palaavat joko heti lääkityksen loputtua tai jossain myöhemmässä elämänvaiheessa. "On ne prosentit kuitenkin vähän sinun puolellasi", totesi lääkäri ja kertoi samalla, että mikäli oireet palaavat, ei lääkehoito tule enää kyseeseen, vaan kilpirauhanen on tuhottava joko radiojodihoidolla tai leikkauksella. Niiden riskeistä en enää siinä vaiheessa halunnut kuullakaan.