Eräänä päivänä huomaan, että aurinko paistaa. Onhan se paistanut jo monta kertaa aiemminkin tänä keväänä, mutta nyt vasta havahdun asiaan kunnolla. Samana päivänä tapahtuu myös muuta kummallista, sillä vastaan myöntävästi kuopuksen toiveeseen jäädä ulos heti töistä kotiin tultuamme. En siis riennä sisään sohvalle vaipumisen toivossa, vaan löydän itseni haravoimasta. Syys-lokakuussa pihalle putoilleet lehdet ovat lojuneet maassa koko lumettoman talven, sillä olen ummistanut uupuneet silmäni niiltä täysin. Nyt kuitenkin tartun haravaan, käännän kasvoni aurinkoon ja annan mennä. Sitä mukaa, kun lehdet katoavat kompostiin, alkaa mielessäni virota ajatus siitä, että ehkä tästä todella vielä selvitään. Ehkä alan taas löytää päivistä enemmän iloa kuin surua. Ehkä päiviin mahtuu taas enemmän niitä tunteja, kun olen pirteä, kuin niitä, jolloin olen väsynyt.

Alkukuukausi siis vaikuttaa lupaavalta. Juuri silloin ei palele, eikä hikoiluta. Kaikista suurin väsymys tuntuu väistyvän ja pärjään jo useampia päiviä viikossa nukkumatta päiväunia. Aamuisin kimpoan sängystä suihkuun lähes yhtä nopeasti kuin aiemmin ja harvemmiksi käyvät ne aamut, jolloin ei tekisi mieli nousta ylös lainkaan. Toisinaan havahdun siihen, että viheltelen, hymyilen itsekseni tai hyräilen - mitä ei ole tapahtunut useinkaan viimeisten kuukausien aikana. Harmi kyllä kohentunut mielialani saa kuitenkin pian kolauksia useammaltakin taholta. Parin viikon sisään perheemme menettää läheisen, joudun tilapäisesti lomautetuksi ja koko seuraavaa lukuvuotta uhkaa työttömyys. Juuri kun sain nostettua päätäni hieman, painetaan sitä takaisin alas. Vaikka kroppani on taas virkeämpi ja mielikin myönteisempi, vaatii todellista ponnistelua olla vaipumatta jälleen synkkyyteen. Ihan joka päivä en siinä edes onnistu, mutta onnistun kuitenkin vetämään itseni kohtalaisen nopeasti takaisin pinnalle hetkittäisen uppoamisen jälkeen.

Tässä kuussa mietin useasti ystäviäni ja läheisiäni. Alun perin en meinannut uskaltaa julkaista tätä blogia, saati kertoa siitä kenellekään. Pelkäsin, että syvimpien tunteiden - etenkin negatiivisten - kertominen olisi noloa tai että ketään ei kiinnostaisi. Onneksi olin väärässä. Ystävieni ja läheisteni suhtautuminen niin tähän blogiin, sairauteen kuin minuun on ollut kannustavaa ja palaute positiivista. On ollut oikeastaan helpottavaa, kun olen voinut kohdata ihmisiä ilman, että minun on tarvinut alkaa selittää, miten voin tai mistä koko sairaudessa on kyse. Tämä systeemi toimii hyvin, sillä en halua tehdä itsestäni numeroa, mutta pidän siitä, että läheiseni tietävät, missä mennään.

Kun kuukausi kulkee yli puolen välin, alan ihmetellä muutamaa asiaa. Ensinnäkin huomaan, että hiukseni harventeuvat kuin talviturkki. Aiemmin näin ei ole käynyt, vaikka katkeilevat ja irtoilevat hiukset kuuluvat niin liika- kuin vajaatoiminnan oireisiin. Lisäksi en ole enää iltaisin kovin väsynyt, vaan valvon entiseen tapaan helposti puolille öin, enkä meinaa saada unta aina senkään jälkeen. Useampina päivinä huomaan myös ravaavani vessassa vähän väliä ja parina yönä herään hikisenä. Päivisinkin kuumuus iskee toisinaan päälle varoittamatta. Kestää hetken ennen kuin tajuan, että nämä kaikkihan ovat liikatoiminnan oireita. Kuvittelenko vain vai voiko vajaatoiminta olla jälleen muuttumassa liikatoiminnaksi? Voiko tämä soutaminen ja huopaaminen eri oireiden välillä alkaa taas? Kun lääkäri pari kuukautta sitten nosti vajaatoimintalääkkeen annostusta maksimiin, hän toki varoitti, että näin voi käydä. Että vajaatoimintalääke voi aktivoida rauhasta toimimaan liikaakin. Onko tämä sitten tilapäistä vai pidempiaikaista, sitä jään odottamaan.