Radiojodihoitoon valmistautuminen alkaa siis lääkkeiden vähentämisellä. Hoitoa puoltaneet lääkärit ovat varoittaneet, että oloni tulee varmasti muuttumaan entistä kurjemmaksi, kun en saa syödä lääkkeitä täysimääräisesti. Käy kuitenkin toisin. Kun vähennän liikatoimintalääkkeen puoleen, alkavat sen aiheuttamat sivuoireet vähitellen kadota. Parin viikon jälkeen päänsärky on hävinnyt kokonaan ja pahoinvointi helpottanut huomattavasti. Pystyn myös nukkumaan öisin, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Ihottuman katoamiseen kuluu pidempi aika, mutta lopulta sekin on historiaa. 

Olen hieman ymmälläni, kun oloni on parempi ilman lääkkeitä kuin niiden kanssa. Tämä ainakin osoittaa, että ikävät oireet johtuivat todella liikatoimintalääkkeestä. Selitän hyvää oloani myös sillä, että koska olin ennen lääkkeiden vähentämistä lähellä alitoimintaa, niin nyt olen ilmeisesti melko normaaleissa arvoissa - kun rauhanen saa rauhassa tuottaa hormonia hieman aiempaa enemmän. Mietin kuitenkin, menisinkö ylitoiminnan puolelle enää ollenkaan, jos jatkaisin pienellä lääkemäärällä? Mietin myös, voisinko jotenkin vielä välttää radiojodihoitoon menemisen. Mitä lähemmäs kuun loppu ja hoito tulevat, sitä enemmän ahdistun ajatuksesta, että joudun nielaisemaan kapselin, jonka säteily voi pahimmillaan kertyä muuallekin kuin kilpirauhaseen. Viimeisten päivien aikana ennen hoitoa tarvitsen todella paljon tsemppausta ja uskon valamista siihen, että hoito onnistuu ja pääsen sen avulla tästä sairaudesta kokonaan eroon. Kun h-hetki koittaa, ajan auton sädesairaalan parkkipaikalle ja kävelen sisään alistuneena ja parasta toivoen.

Siihen, mitä sairaalassa tapahtuu, en ole varautunut. Aluksi ystävällinen hoitaja kysyy vointiani ja sitä, mitä ajatuksia hoito minussa herättää. Samalla kun kerron peloistani, hän selaa papereitani ja kysyy, olenko ollut ilman alitoimintalääkettä kolme viikkoa ja ylitoimintalääkettä kolme päivää. Kyllä, olen ollut tauolla juuri sen ajan kuin lääkäri määräsi. Tämän sanottuani saan kuulla, että lääkäri on tehnyt virheen ja määrännyt hoidon viikkoa liian aikaiseksi. Alitoimintalääkkeestä kun pitää olla taukoa vähintään neljä viikkoa, jotta hoito tehoaa. Kun hoitaja hakee paikalle kollegansa ja he selvittelevät asiaa ja tulevat tulokseen, ettei hoitoa voida antaa, koska alitoimintalääke on ollut tauolla liian vähän aikaa, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Päähäni mahtuu vain ajatus, miten kaikki voi aina mennä pieleen tämän sairauden ja sen hoidon kanssa? Miten olen paininut ristiriitaisten ajatusten kanssa viikkoja ja tsempannut itseni tulemaan tähän hoitoon, jota ei nyt voidakaan antaa. Ristiriitaisia tunteita herättää myös se, että olin hoitoajan saatuani soittanut sädesairaalaan siirtääkseni aikaa sen verran kuin empimiseni lääkkeiden lopettamisesta kesti ja samalla kysynyt, eikö alitoimintalääkkeestä pitäisi tulla taukoa neljä viikkoa, kuten ohjeessa sanotaan. Tuolloin sain vastaukseksi, että lääkäri kyllä tietää, mille ajankohdalle hoitoa toivoo. Että he vain antavat ajan ja hoidon silloin, kun lääkäri on määrännyt. No, nyt niin ei kuitenkaan käy. Nyt käy niin, että hoitajat jäävät vihaisina ottamaan yhteyttä virheen tehneeseen lääkäriin, antavat minulle uuden ajan viikon päähän ja passittavat kotiin.

Kun istun sairaalan parkkipaikalla odottavaan autoon, olen täynnä raivoa ja lopen kyllästynyt tähän sairauteen ja sen tuomiin ongelmiin. Viikon päähän lykkääntynyt hoito aiheuttaa valtavasti päänvaivaa jo senkin suhteen, kuinka hoidan käytännön järjestelyt mm. lasten kanssa, kun mieheni ei olekaan enää lomalla heitä hoitamassa minun ollessa karenssissa säteilyn vuoksi. Jopa töiden aloittaminen vaarantuu, koska en saisi vielä tuolloin olla kolmea tuntia pidempään lasten läheisyydessä. Henkisen romahduksen jälkeen löydän kuitenkin asiasta sen valoisan puolen, että oma lääkärini palaa lomalta muutama päivä ennen uutta hoitoaikaa, joten saan vihdoin kuulla hänenkin mielipiteensä asiaan. Toivon, että hänellä olisi joku muu ratkaisu asiaan kuin kahdella muulla minua hoitaneella lääkärillä. Kerrankin toiveisiini vastataan.

Jätän lääkärilleni soittopyynnön samana aamuna, kun hän palaa töihin. Lääkäri soittaa iltapäivällä ja kuuntelee rauhalliseen tapaansa tilanteen. Hän toteaa heti aluksi, että kilpirauhassairauksien hoitoon on olemassa yhtä monta mielipidettä kuin on sairautta hoitavia lääkäreitä - näin myös heidän sairaalassaan. Hän on itse edelleen sitä mieltä, että oma tilanteeni voi olla vieläkin hoidettavissa lääkkeillä. Että koska oloni oli hyvä lääkkeiden vähentämisen jälkeen, niin voimme aloittaa lääkityksen uudelleen minimimäärällä ja katsoa, kuinka käy. Katsoa, josko tauti pysyisi sillä aisoissa ja sivuvaikutukset poissa. Hän kertoo myös toisesta, harvinaisemmasta liikatoimintalääkkeestä, jota on myös mahdollista kokeilla, jos sivuvaikutuksia alkaa tulla uudelleen. Hän näkee siis edelleen mahdollisena sen, että sopiva lääkitys löydetään ja tauti kukistetaan ensi kesään mennessä. Tämän kuuleminen kuulostaa niin hienolta, että olen pakahtua onnesta!

Olen itse ollut tähän asti epäileväinen lääkityksen onnistumisen suhteen, mutta nyt pieni toiveikkuus alkaa herätä. Entä jos kuitenkin kuuluisin itse niihin 50 prosenttiin, jotka pääsevät taudista kokonaan eroon puolentoista vuoden lääkityksellä? Entä jos kuitenkin voisin välttää radiojodihoidon, jonka seuraksena saisin mitä ilmeisimmin vajaatoiminnan? Entä jos kaiken tämän sekasotkun jälkeen tapahtuisi jotain hyvääkin? Päätämme lääkärin kanssa yksissä tuumin perua radiojodihoidon ja katsoa vielä kerran, mitä tapahtuu. Jos voisin, niin kulkisin puhelinverkkoja pitkin lääkärini luokse ja kapsahtaisin hänen kaulaansa! Ehkä toivoa on vielä. Tiedän, että sama soutaminen ja huopaaminen vajaa- ja liikatoiminnan välillä voi alkaa taas ja että jos näin käy tai kumpikaan liikatoimintalääke ei sovi, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä radiojodihoitoon. Siinä tapauksessa kuitenkin voin sanoa tehneeni kaiken, katsoneeni vielä kerran, josko sairaus kukistuisi pelkillä lääkkeillä.