Ehdin jo unohtaa koko asian. Sen, että tämä tauti voi uusia. Yli puolitoista vuotta oli mennyt siitä, kun nielaisin viimeiset pillerit, jotka kilpirauhasen toimintaa säätelivät. Oloni oli ollut hyvä, eikä pelko taudin uusimisesta ollut käynyt enää mielessäni vähään aikaan. Silloin kaikki taas vähitellen alkoi uudestaan.

Ensimmäisinä oireina ilmaantui tällä kertaa hengästyminen. Hengästyin normaalia nopeammin ja pahemmin. Etenkin rasittavan liikunnan alussa tuntui usein, etten saanut henkeä, vaikka kuinka sitä haukoin. Myöhemmin jo pienikin rasitus sai sykkeen nousemaan ja hengityksen vaikeutumaan. Samoihin aikoihin kun sain toistamiseen liikatoiminta-diagnoosin, nousi syke jo pelkästään vaatteita vaihtaessa välille 115-120. Oli tuskastuttavaa, kun jo pelkkä puhuminen sai pahimmillaan hengästymään.

Hengästymisen laitoin pitkään sen piikkiin, että sairastin talven aikana kaksi pitkittynyttä poskiontelontulehdusta, joihin liittyen hengitystiet olivat normaalia tukkoisemmat. Vähitellen havahduin kuitenkin siihen, että kärsin jälleen myös kuumuudesta ja hikoilin etenkin öisin. Tämän havainnon tehtyäni käänsin ensimmäisen kerran ajatukseni kunnolla liikatoiminnan suuntaan. Epäilyjäni vahvisti se, että myös janon ja nälän tunteet olivat olleet normaalia enemmän läsnä edellisinä viikkoina ja wc-käynnitkin lisääntyneet salakavalasti. Päätin seurailla vielä tilannetta joitain viikkoja, joiden aikana oireet pahenivat ja lisääntyivät. Joukkoon liittyi mm. käsien tärinä sekä univaikeudet, jotka eivät kuitenkaan päässeet yhtä pahoiksi kuin reilu kolme vuotta sitten. 

Oireiden pahennettua varasin ajan työterveyslääkärille. Sain häneltä lähetteen verikokeisiin sen jälkeen, kun olimme keskustelleet asiasta. Minun piti kuulla kokeiden tuloksista häneltä parin päivää niiden ottamisen jälkeen, mutta laboratoriosta lähdöstäni ehti kulua vain muutama tunti, kun hoitaja jo soitti tuloksista ja kertoi varaavansa minulle lääkäriajan heti seuraavaksi päiväksi. Liikatoiminta oli siis uusinut ja arvot olivat jälleen pahasti pielessä.

Seuraavana päivänä menin kuuliaisesti työterveyslääkärin puheille, vaikka tiesinkin, ettei hän voisi tehdä oikein muuta kuin laittaa kiireellisen lähetteen keskussairaalaan. Näin hän tekikin ja kirjoitti lisäksi reseptin beetasalpaajiin, jotta saisin käsien tärinän sekä sydämen sykkeen asettumaan. Keskussairaalasta soitti endokrinologi seuraavana arkipäivänä ja hänen kanssaan sovimme, että aloitan Tyrazol-lääkityksen jälleen täydellä teholla ja päätämme sairauden hoitamisesta sen jälkeen, kun kilpirauhasen toiminta on normalisoitunut.

Tällä hetkellä olen syönyt lääkkeitä puolentoista viikon ajan ja olen menossa vajaan kahden viikon kuluttua verikokeisiin ja sydänkäyrään sekä pari päivää kokeiden jälkeen endokrinologin juttusille. Oireet ovat helpottaneet vähän, mutta eivät tarpeeksi. Edelleen sydän hakkaa normaalia tiuhempaan, unen laatu ja määrä kärsivät ja kuumuus, nälkä, jano sekä väsymys vaivaavat. Lisäksi näyttää siltä, että lääkkeet ja/tai rautatabletit aiheuttavat pahoinvoinita, joka vaivaa toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Pahimmillaan olen oksentanut tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Rautaa syön siksi, koska jo otetuista verikokeista selvisi, että tälläkin kertaa liikatoiminta on johtanut myös anemiaan. Ei siis ihme tästäkään syystä, että väsyttää.

Juuri nyt en jaksa jossitella sitä, miten tauti tällä kertaa hoidetaan. Toivon vain, että oloni muuttuisi jälleen normaalimmaksi. Viimeksi hoitava lääkärini sanoi, että taudin uusiessa se pitää hoitaa jollain muulla tavalla kuin lääkkeillä. Nyt on kuulemma selvää, että lääkkeet eivät pysty parantamaan tautia, eikä lääkehoitoa voi jatkaa loppuelämää, vaikka se oireisiin tehoaisikin. Muista hoitomuodoista minua ei suoraan sanottua kiinnosta kumpikaan: ei radiojodihoito, eikä leikkaus. Jonkinlainen sopeutuminen tässä lienee kuitenkin edessä, sillä muita hoitokeinoja tähän sairauteen ei tällä hetkellä ole olemassa. Reilun parin viikon päästä asiaan saadaan lääkärikäynnin myötä jonkunlaista lisätietoa, joten odottakaamme sinne asti.