Viime aikoina mieleni on tehnyt ripustaa otsaani lappu "Anteeksi, en ole oikeasti tällainen". Näin siksi, että lääkkeiden aiheuttama pahoinvointi, lyhyiksi jäävät yöunet, jatkuva väsymys sekä sairauteen muutenkin liittyvä ärtyneisyys saavat minut käyttäytymään itselleni epätyypillisellä tavalla. Hermostun pienistäkin asioista, teen turhan hätäisiä johtopäätöksiä ja alkeellisia huolimattomuusvirheitä, innostun uusista asioista, joita en sitten jaksakaan hoitaa loppuun sekä unohdan asioita, joita en heti kirjoita ylös. Kun pinnistelen päivän väsyneenä töissä ja ihmisten ilmoilla, niin kotona huumori ei meinaa aina riittää. Niinpä tästä kaikesta kärsii myös perheeni, joka ei ole millään tavalla osallinen kurjaan olooni. Onneksi mieheni on (tälläkin kertaa) ymmärtänyt, etten ole normaalissa kunnossa tai tahallani hankala. Lastenkin kanssa on asiasta keskusteltu ja hekin yrittävät parhaansa mukaan ymmärtää, että äiti ei vaan aina jaksa.

Ihmettelen, miksi lääkkeet eivät vielä kuukausi niiden aloittamisestakaan vaikuta tarpeeksi oireisiin. Edelleen minulla on jatkuvasti kuuma ja vatsani toimii moninkertaisesti. Uni on pätkittäistä ja jää usein muutamaan tuntiin. Jos toisinaan nukunkin joitain öitä paremmin, niin sitten tulee taas tällaisia jaksoja, kuin tällä viikolla eli että nukahdan hetkeksi sänkyyn mentyäni ja valvon sen jälkeen n. yhteen-kahteen saakka. Kun kello soi työaamuina kuuden jälkeen, niin olo on usein aika toivoton. Sydänoireet eli rytmihäiriöt sekä korkea leposykse ovat onneksi kuitenkin helpottaneet, mikä on mielestäni tärkeintä. Edelleen hengästyn helposti, eivätkä lihakset palaudu normaalisti rasituksen jälkeen, mutta pystyn kuitenkin jo tekemään jotain. Lääkärin tiputettua lääkeannosta vain vähän kahden viikon tehokuurin jälkeen, olin varma, että menisin pikaisesti alitoiminnan puolelle, kuten viimeksi kävi. Tällä hetkellä asiasta ei kuitenkaan näytä olevan pelkoa / toivoa.    

Huuhtikuun puolivälin paikkeilla kävin labrassa ja ekg:ssä sekä keskussairaalassa endokrinologin juttusilla. Sydänkäyrä näytti normaalilta ja kilpirauhasarvoista toinen oli parantunut sen verran, että lääkeannosta voitiin todella hieman pienentää. Toinen oli edelleen mittaamattoman alhaalla eli sen kohdalla tilanne ei vielä näyttänyt muuttuneen parempaan. Keskustelimme lääkärin kanssa eri  hoitovaihtoehdoista ja hän oli sitä mieltä, että leikkaus olisi kohdallani paras ratkaisu. Tällöin kilpirauhanen poistettaisiin kokonaan ja söisin loppuelämäni ajan kilpirauhashormonia purkista. Koska kilpirauhasta ei enää olisi, niin vasta-aineet eivät näin ollen voisi ruoskia sitä toimimaan liikaa. Radiojodihoitoa hän ei suositellut siksi, että siinä toimivaa kilpirauhasta jää vielä jäljelle, jolloin tapauksessani olisi melko todennäköistä, että se vähäinenkin toimiva osa kehittäisi hormonia liikaa. Tällöin hoito pitäisi uusia yhden tai useamman kerran tai lopulta leikata rauhanen kuitenkin kokonaan pois. Ymmärsin lääkärin perustelut leikkaukselle, mutta silti ajatus hieman kammoksuttaa. Etenkin, kun pahimmillaan leikkauksessa voi vahingoittua äänihuulia ohjaavat jänteet, jolloin ääni voi muuttua tai vaurioitua joko väliaikaisesti tai pysyvästi, mikä olisi mm. työni kannalta katastrofi. Päätöstä hoitomuodosta ei onneksi tarvitse tehdä heti, vaan kilpirauhanen ultrataan toukokuun alkupuolella ja viikkoa myöhemmin menen leikkauksesta vastaavan lääkärin juttusille kuulemaan lisää aiheesta. Hän osaa kertoa tarkemmin mm. riskeistä sekä leikkausaikataulusta. Toivon, että lääkäri saa minut vakuuttuneeksi siitä, että leikkaus ei ole niin pelottava vaihtoehto, miltä se minusta tällä hetkellä vaikuttaa.