Kesäkuu koitti ja loma alkoi. Ensimmäisen lomaviikon jälkeen lensimme perheeni kanssa Espanjaan, jossa vietimme seuraavat neljä viikkoa. Juuri ennen matkalle lähtöä endokrinologi oli pienentänyt jälleen lääkeannostani, sillä arvot olivat menneet entistä syvemmälle vajaatoiminnan puolelle. Kevään aikana kertynyt väsymys alkoi kuitenkin hellittää parin viikon auringossa lomailun jälkeen. Yöunille pääsemiseksi tarvitsin kylläkin edelleen melatoniinia ja toisinaan uni oli silti kadoksissa joitain tunteja joko ennen nukahtamista tai aamulla anivarhain. Säännölliset päiväunet (joskus kahdetkin päivässä) takasivat kuitenkin sen, että vähitellen löysin jälleen oman itseni. Elämä siis tasoittui ja muuttui huomattavasti seesteisemmäksi. Matkaamme varatessamme en arvannutkaan, kuinka kallisarvoiseksi lopulta muodostui se, että meillä oli aikaa lämmölle, valolle, levolle ja rennolle yhdessä ololle niin monen viikon ajan. Luulen, että yhtään lyhyemmän loman jälkeen oloni ei olisi ollut yhtä hyvä ja voimaantunut kotiin palatessamme kuin se nyt oli.

Parantuneeseen olooni oli oma osansa varmasti myös sillä, että kilpirauhasarvoni tasoittuivat loman aikana. Heti kotiin paluun jälkeen mitatut arvot osoittivat, että olin edelleen vajaatoiminnalla, mutta enää vain hieman. Nämä arvot näyttivät leikkausta ajatellen hyviltä, sillä pelkoa liikatoiminnan puolelle lipsahtamisesta ei pitäisi enää olla. Kutsu leikkaukseen saapui lomamatkamme aikana ja tällä hetkellä (heinäkuun puolivälissä) siihen on enää alle viikko aikaa. Verikokeiden ottamisen lisäksi leikkaukseen valmistautuminen on aloitettu käymällä sairaanhoitajan kanssa läpi leikkaukseen liittyvät käytännöt, käyttämäni lääkkeet jne. Terveydenhuollon puolelta saamani kohtelu on ollut edelleen asiallista sekä ammattitaitoista ja teoriassa on edelleen selvää, että leikkaus on kohdallani paras ja  käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto taudin selättämiseksi. Käytännössä asian ajatteleminen on alkanut kuitenkin ahdistaa minua sitä enemmän mitä lähemmäs leikkausaika on tullut. Nyt, kun oloni on jälleen parempi, en voi olla miettimättä jatkuisiko tämä parempi olotila pidempään ilman leikkaustakin. Tai parantuisinko kuitenkin tästä riesasta lopullisesti toisen lääkejakson jälkeen. Tuskin. En voi kuitenkaan mitään sille, että tällä hetkellä mielessäni pyörivät lähinnä leikkaukseen liittyvät riskit ja ajatus, että mitä jos kadunkin koko leikkaukseen menoa sen suorittamisen jälkeen? Jos oloni meneekin vain entistä pahemmaksi, eikä tasapainoa hormonin suhteen löydykään? Tai jos leikkauksessa menee jokin todella pieleen ja menetänkin ääneni lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa? Näiltä mietteiltä on vaikea saada rauhaa. Onneksi tässä tilanteessa lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, että toisaalta kaikki voi mennä myös hyvin, jopa täydellisesti: oloni voi muuttua vielä paljon paremmaksi ja tasapaino kilpirauhashormonin suhteen voi löytyä nopeastikin. Jännittävää, että kun seuraavan kerran kirjoitan tänne, niin leikkaus on jo suoritettu ja voin kertoa, toteutuivatko pahimmat pelkoni sen suhteen vai menikö kaikki sittenkin niin kuin pitikin.