Ohi on! Ja kaikki sujui hyvin :) Tapahtumat kulkivat näin: 

Leikkauspäivänä saavuin sairaalaan aamuseitsemältä. Ilmoittautumistiskiltä minut ohjattiin vaihtamaan vaatteet, jonka jälkeen kävin pikaisesti hoitajan sekä leikkaavan lääkärin puheilla. En osannut kysyä heiltä enää mitään. Ainoa toiveeni oli, että kaikki olisi nopeasti ohi ja sujuisi ilman ongelmia. Odottamaan en onneksi joutunutkaan, sillä jo puoli kahdeksalta minut saateltiin leikkaussaliin ja noin varttia myöhemmin olin unessa.

Heräämössä oloni oli sekava, mutta huojentunut. Leikkauksen suorittanut lääkäri kävi jälleen juttusillani ja kertoi kaiken sujuneen niin kuin pitikin. Myöhemmin hoitaja kärräsi minut osastolle, jossa vietin seuraavan vuorokauden. Siellä kävi ilmi, että tokkurainen oloni ei aivan hevillä helpottaisi. Nukuin pitkin päivää ja aina ylös noustessani tai yrittäessäni syödä jotain, aloin voimaan todella pahoin. Oksennuspussi ja tippapullo olivat siis ystäviäni aamuyöhön saakka. Aamulla herätessäni oloni oli kuitenkin jo hyvä. Kaulan seutu oli toki arka ja kipulääkkeelle oli käyttöä, mutta mikä parasta: ääneni kulki normaalisti, kalsiumarvot eivät olleet laskeneet, leikkaushaava näytti siistiltä eikä jälkivuotoja ilmennyt. Pääsin siis lähtemään kotiin, kunhan olin vielä kerran käynyt lääkärin juttusilla ja kuullut kaiken näyttävän hyvältä. 

Kotona nopea toipuminen jatkui. Haavan seutu oli vain vähän turvoksissa muutaman seuraavan päivän ajan ja leikkausaluetta kiertävä hento mustelma hävisi näkyvistä vähitellen. Oma osansa kaulan alueen nopeaan paranemiseen oli varmasti sillä, että haavaan ruiskutettiin kortisonia sen tikkaamisen yhteydessä. Näin tehtiin siksi, että minulla on ikävä taipumus keloideihin eli siihen, että arpi ei parane normaalisti, vaan jää punaiseksi ja alkaa kasvaa ylimääräistä arpikudosta. Tämän välttämiseksi sain siis pistoksen ja kävin myös toimintaterapeutin juttusilla saaden häneltä käyttööni niin silikonilevyä ja -geeliä kuin ohjeet siitä, kuinka rasvata, venytellä, hieroa ja suojata haavaa seuraavien kuukausien ajan. Silikonilevy arven päällä estää kuulemma keloidin kasvamista ja auttaa arpea vaalenemaan. Levyä tulisi pitää paikoillaan aina muulloin kuin peseytymisen tai rasvaamisen yhteydessä. Vaihtoehtoisesti arpeen voi toisinaan sivellä myös silikonigeeliä, jolloin levyä ei tarvitse laittaa. Levy- ja geelihoitoa jatketaan toimintaterapeutin mukaan yleensä muutamista kuukausista kahteen vuoteen tai pidempäänkin: niin pitkään, että arpi on muuttunut vaaleaksi ja huomaamattomaksi. Koska omalla kohdallani hoito on aloitettu niin pian kuin mahdollista, on ennuste arven paranemiseksi hyvä. Toivonkin, että hoidosta on todella hyötyä, eikä arpi alkaisi kasvamaan liikakudosta laisinkaan.

Leikkauksen jälkeisten viikkojen aikana oloni on ollut pääosin hyvä. Vaikka unen saamisen ja siinä pysymisen kanssa on ollut taas pienoisia ongelmia, ei muita isompia vaivoja ole kuitenkaan ilmennyt. Aloitin hormonikorvaushoidon heti leikkausta seuranneena aamuna, mutta oletan, että olen tällä hetkellä hieman vajaatoiminnan puolella. Tähän on viitannut mm. pienoinen paleleminen sekä se, ettei vatsa tahdo oikein toimia. Mitään radikaalia muutosta lääkitykseen ei ole kuitenkaan tulossa, sillä seuraavat verikokeet on laitettu otettavaksi kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen. Tällöin endokrinologi on nähtävimmin viimeisen kerran yhteydessä minuun liikatoimintaan liittyen. Mikäli kaikki on silloin ok, niin siirryn vajaatoimintapotilaaksi tavallisen terveydenhuollon piiriin. Nyt siis odotellaan ja kuulostellaan, miten käy olotilan ja kuinka arpi alkaa paranemaan.