Kirjoittamiseni on käynyt hyvin harvaksi, kun ei ole ollut enää paljoa kilpirauhaseen liittyvää kirjoitettavaa. Edellisen postauksen jälkeen on kuitenkin tapahtunut muutamia asioita. Kesään 2018 mennessä kilpirauhasarvoni olivat laskeneet vajaatoiminnan puolelle ja lisäksi todettiin, että kärsin jälleen anemiasta. Alkukesä meni siis erittäin väsyneissä fiiliksissä ja jaksoin nauttia hellekesästä kunnolla vasta heinäkuun puolella, kun Thyroxinin annosmuutos alkoi vaikuttaa. Anemian syitä etsittiin läpi kesän, sillä nyt liikatoiminta ei ollut enää sitä selittämässä. Kaikkien tutkimusten jälkeen todennäköisimmäksi anemian aiheuttajaksi todettiin runsaat kuukautiset, vaikka kukaan tutkimuksissa mukana olleista lääkäreistä ei ollutkaan asiasta täysin vakuuttunut.

Vajaatoiminta saatiin siis aika pian hallintaan ja sen jälkeen kilpirauhasarvoni ovat olleet tasapainossa tähän päivään saakka. Rautavarastojen kertyminen lähes nollasta kesti kuitenkin huomattavasti pidempään. Sain kokeilla useampaa eri rautavalmistetta, ennen kuin löytyi sellainen, mistä vatsani ei mennyt sekaisin tai tullut kipeäksi. Valmiste, mitä olin aiempina vuosina käyttänyt, ei jostain syystä enää sopinut. Puolen vuoden rautakuurin jälkeen varastorautaa mittaava ferrit-arvo oli noussut seitsemästä vähän yli kahteenkymmeneen, jolloin terveyskeskuslääkäri suositteli jo lisäraudan pois jättämistä. Aiempien kokemusteni valossa en kuitenkaan suostunut siihen, vaan jatkoin kuuria vielä kolme kuukautta eteenpäin puolet pienemmällä annoksella. Viimeksi ferrit mitattiin pari kuukautta sitten ja silloin se oli 34. Tuolloin oloni oli jo huomattavasti parempi, joten sen jälkeen en ole enää rautalisiä ottanut. Tällä hetkellä oloni ei ole enää aivan yhtä pirteä, mutta oletan syyn siihen löytyvän jostain muusta kuin raudan määrästä. Harras toiveeni on, että anemia ei yllätä enää neljättä kertaa. 

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että leikkausarpea ympäröivä iho on punoittanut. Vaikka leikkauksesta tulee kesällä kuluneeksi jo kaksi vuotta, jatkuu punoitus valitettavasti edelleen. Olen ajan saatossa ihmetellyt asiaa useampaan kertaan terveyskeskuksessa, missä olen saanut vastaukseksi, että joskus iholla vain kestää todella pitkään toipua leikkauksesta. Tämä vastaus ei lopulta enää tyydyttänyt minua, joten kävin talvella 2019 kysymässä asiaa yksityiseltä ihotautilääkäriltä. Häneltä sainkin kovin erilaisen vastauksen, sillä hän kysyi heti, onko haavaan laitettu jossain vaiheessa kortisonia. Vastasin kyllä ja selitin, kuinka leikkaava lääkäri oli kertonut leikkauksen yhteydessä laitettavan kortisonipistoksen varmistavan sen, ettei arpeen ala kasvaa liikakudosta. Koska minulla on ollut taipumus ns. keloideihin, niin suostuin lääkärin ehdotukseen mukisematta. Lopputulos on se, että itse arpi onkin niin siisti, kuin vain olla voi. Sen sijaan tuju annos kortisonia aiheutti sen, että arpea ympäröivä iho oheni kaikkiaan noin neljän senttimetrin leveydeltä niin paljon, että verisuonet paistavat nyt ihon läpi. Siitä siis johtuu ihon punoittaminen, johon ei ole luvassa merkittävää muutosta vuosienkaan saatossa. 

Kuullessani ihotautilääkärin selityksen punoitukselle, olin melko pöyristynyt. Samoin oli ihotautilääkäri itse. Hänen mielestään kortisonin pistäminen suoraan ihoon on aina riski, eikä hän suosittelisi ikinä pistoksen laittamista etenkään kaulan alueen ohueen ihoon. Kyseisen lääkärin mielestä voisin halutessani syyttää leikannutta lääkäri haitallisen hoidon antamisesta ja yrittää saada sairaanhoitopiiriltä maksusitoumuksen laserhoitoon, jossa pintaverisuonia hävitetään punoittavalta alueelta. Muuta hoitokeinoa ihon normaalin värin palauttamiseksi ei kuulemma ole, eikä laserhoidonkaan onnistuminen ole täysin taattua. Koska ihollani on tapana reagoida epänormaalisti erilaisiin tilanteisiin ja toimenpiteisiin, niin luulen, että tuo hoito voisi tuoda mukanaan vain uudenlaisia ongelmia. Tässä kohtaa tyydyn siis kohtalooni ja tulen peittelemään arven seutua meikkivoiteilla jatkossakin. Onneksi en ole valtavan ulkonäkökeskeinen ihminen, niin tämä kosmeettinen haitta ei vähennä elämänlaatuani liian merkittävästi. Toiveeni kuitenkin on, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä samasta vaivasta, josta johtuen aion vielä ottaa yhteyttä minut leikanneeseen lääkäriin ja kertoa, mihin hänen suosittelemansa toimenpide johti. Katkeruutta en sinänsä tuota lääkäriä kohtaan tunne, sillä kuten ihotautilääkärikin sanoi, niin hyväähän hän tekemällään toimenpiteellä tarkoitti. Mikäli kortisoni olisi jätetty laittamatta, voisi iho olla nyt vaalea, mutta arpi puolestaan kammottava. Ehkä tämä nykyinen tila on kuitenkin näistä vaihtoehdoista parempi.