Se tästä sairaudesta tulee ensimmäisenä mieleen: jatkuva säätäminen. Ja jatkuvat muutokset olotilassa.

Liikatoimintaoireet siis todella palasivat. Huhti-toukokuun vaihteessa, ennen esikoisen syntymäpäiviä, olin tutussa kaupassa, maitohyllyn luona ja ajatuksenjuoksuni kulki näin:  "Hmmm... Ekana tässä listassa lukee banaanit ja tomaatit, ne on kärryssä. Sitten lukee omenat. Miksen mä ottanut niitä silloin, kun olin hedelmäosastolla?" Hedelmäosastolla: "No nyt on omenat. Juustot ja leivät on kanssa. Mutta kerma, senhän mä olisin voinut ottaa sieltä maitohyllystä!" Matkalla maitohyllylle: "Mitä mä olenkaan menossa hakemaan? Ehkä kakunkoristeita, kun oon tänne päin matkalla." Kakunkoristeiden luona: "Tässähän on hirveesti erilaisia koristeita. Kuinka paljon mä nyt näitä tarvisin? Oisko noi punaiset ruusut hyvät vai ennemmin noi suklaiset? Niin ja pitikö mun tehdä yks vai kaks kakkua? Kai yks? No otan kuitenkin nää molemmat, jos niitä pitikin tehdä kaks. Mähän voisin tehdä lisäks vaikka suklaamuffinejakin, niihin tarvitaan suklaata." Suklaan luona: "Ainiin, karkkejakin tarvitaan. Nehän lukee tässä listassakin. Tässähän muuten lukee kermakin, sitähän mun piti aiemmin mennä hakemaan." Kerman luona: "Mihin mä tätä kermaa oikeen oon laittamassa? Eihän niihin kakkuihin pitänyt laittaa kermaa ollenkaan. Vai pitikö? Vai pitikö sillä koristella jotain muuta? Hmmm. Ei kun sitähän tarvitaan kanakastikkeeseen! Tässä listassahan lukeekin melkein seuraavana kana." Kun kana on kyydissä: "Jos mä kerran aion tehdä niitä muffineja, niin niihinhän tarvitaan myös kermaa. Voi hitto, taas pitää mennä takaisin maitohyllylle." Maitohyllyllä: "Paljonkohan sitä kermaa tarvitaankaan? Desi vai kaks? No otan varmuuden vuoks puoli litraa, niin riittää ainakin. Mitäs tässä listassa sit lukee? Ei voi olla! Jauheliha, miksen mä huomannut sitä äsken? Sehän oli siinä kanan vieressä. Ja limsat. Hmmm... Limsat. Hmmm... Missä ihmeessä täällä kaupassa on limsat?"

Ei siis keskittymiskykyä, ei kykyä hoitaa asioita loppuun, ei kykyä muistaa tuttujakaan asioita, eikä puhettakaan kunnollisista yöunista. Intoa aloittaa vaikka tuhat asiaa hoitamatta yhtäkään loppuun, aikaa ajatella asioita liikaakin öisin, kun muut nukkuu. Ja sitten: lääkitystä säädetään. Pari viikkoa kestää ennenkuin vaikutukset alkavat näkyä. Pari viikkoa on sen jälkeen hyvä. Sen jälkeen liikatoiminta vaihtuu jälleen alitoiminnaksi. Oireet pääsevät melko pitkälle, koska niitä on vaikea erottaa kovan työstressin keskeltä. Kesäloman alun jälkeen, stressin jäätyä, asiointi kaupassa on vähän toisenlaista:

"Hedelmiä, leipää, juustoa, makkaraa. Löytyy. Jotain ruokaakin pitäis tehdä. En kyllä jaksa. Otan lihapullapannua. Mitähän sit huomenna? En jaksa tehdä silloinkaan mitään. No, mies tekee, jos vien sille tarvikkeet." Kerään tavarat hitaasti. Ne löytyvät helposti ja järjestyksessä. Mitään ylimääräistä ei eksy kärryyn, koska mieli junnaa tasan sitä yhtä asiaa, jonka luin lapusta viimeksi. Kassajonossa kuitenkin huomaan: "Voi hitto. Vessapaperihan loppui aamulla. No en jaksa lähteä hakemaan (paperit on kyllä ihan kassan takana). Ihan sama, jos se nyt muutaman päivän on loppu. Onhan sitä talouspaperia. Ehkä rulla. No, mitä väliä." Pakkaan tavarat. Autoon istuessani huokaan: "Että voikin väsyttää. Kun mä vaan voisin ummistaa silmäni ja jäädä tähän parkkipaikalle nukkumaan."

Ei siis mielenkiintoa tehdä oikein mitään tai hoitaa mitään asiaa kunnolla. Välinpitämättömyyttä ja väsymystä. Väsymystä. Väsymystä. Väsymystä. Päiväunia, pitkiä yöunia ja silti aina vain väsymystä. Pinnistelyä, että jaksaa olla hyvä äiti, hyvä vaimo ja hyvä ystävä.

Onneksi toukokuun lopun verikokeet osoittivat, että rauta-arvot ovat kohonneet. Eivät ne kaikki ole vieläkään raja-arvoissa, mutta lähempänä niitä kuitenkin. Lääkitystä siis säädetään taas ja taas odotetaan. Odotetaan, että vajaatoimintaoireet helpottavat. Odotetaan, meneekö homma taas överiksi eli liikatoiminnan puolelle. Odotetaan, jospa tasapaino vihdoin löytyisi. Tajuan, että siitä on kohta vuosi, kun ensimmäiset oireet ilmaantuivat. Vuosi. Toinen vuosi eteenpäin, niin lääkitys lopetetaan ja tauti pitäisi olla voitettu. Juuri nyt en oikein jaksa uskoa siihen. Jaksan kuitenkin iloita siitä, etten ole kuolemansairas. En joudu käymään raskaissa hoidoissa tai kärsimään pahoinvoinnista tms. Kykenen kuitenkin elämään melko normaalia elämää. Sekopäisenä, mutta kuitenkin :)